Urho Mäkirinta

Luontopainotteinen retkiopas Kukkian seudulle

Mikä on Kukkia?

Kukkia eli Kukkiajärvi on keskellä Luopioista sijaitseva keskikokoinen järvi, jonka pinta-ala on n. 43 km2 (Kukkiavirtaan asti) tai  n. 46 km2 (Vihavuoden putoukseen asti). Järven rantaviiva on erittäin pitkä, 250-270 km. Kukkia jakautuu 6-7:ään osa-altaaseen: Haltianselkä, Länsi-Kukkia, Lehtisaarenselkä, Leppänä ja Pohjois-Kukkia (jossa Äikkäänselkä, Läyliä ja Rautajärvi). 

Ahtaammassa mielessä Kukkiaan kuuluvat vain Länsi-Kukkia, Lehtisaarenselkä ja Haltianselkä. Nämä kolme allasta muodostavat Natura-Kukkian.Suurin syvyys, 34 m sijaitsee Länsi-Kukkialla Kauniskallion edustalla. 

Kukkia kuuluu osana Hauhon reittiin, joka jo vanhastaan on virallisesti kulunut ‘erityistä suojelua vaativiin luonnonvesiin’. Täällä vallitsevat vähäravinteiset, lähes luonnontilaiset, periaatteessa säännöstelemättömät vedet.

Länsi-Kukkian saaristoa

Länsi-Kukkian saaristo

Kukkiassa on peruskartan mukaan n. 400 saarta, ja suurin osa niistä sijaitsee juuri Länsi-kukkialla (kohde 1), joka monen mielestä on se varsinainen Kukkia. Täällä saaristo muodostaa todellisen sokkelikon, jonne Kukkiaan tutustumaan saapunut vieras pitää mahdollisuuksien mukaan viedä (kohde 1A-E). Puolen tunnin moottoriveneajelun jälkeen pitää vieraalta kysäistä, että missä päin hän arvelee lähtösataman sijaitsevan. Vielä hauskemmaksi tilanne muodostuu, jos ensikertalaisia vieraita on useampi ja sää on pilvinen. Kokemuksesta tiedän, että ehdotuksia tulee lähes jokaiseen ilmansuuntaan, sillä saarten sokkelo panee ihmisen suuntavaiston täysin sekaisin.

Länsi-Kukkian saaristokierroksen voi aloittaa Uritunselältä (kohde 1A), jossa saa ihailla lukuisia silokallioita. Uritunselän eräällä kalliosaarella (Vähä-Urittu) on vanhastaan pesinyt vahva selkälokkiyhdyskunta. Iso-Vekunasaaren itäpuolta pitkin siirrymme Pärnäsaaren eteläpuoliselle selälle (kohde 1B), josta on väljät näkymät sekä itään (aina Kuivassalmeen asti) että länteen Jylhäniemeen, joka on kuuluisa harvinaisista hyönteislöydöistä (Kangas 1983), ja Kauniskallion edustalla on Kukkian syvin kohta, 34 m (kohde 1B). 

Etenemme täältä itään Karvoluotoa eli Karvakaria kohti, mutta poikkeamme sitä ennen Siikasaarten väliseen syvään salmeen, Leijonansalmeen (kohde 1C:stä etelään), jossa voimme ihmetellä isokokoista, leijonahahmoista, luonnon muovailemaa taideteosta. 

Taiteesta puheenollen pitää ajella Puutikkalan Ahosaaren (kohde 1D) tuntumaan nähdäksemme, missä runoilija Eino Leino vietti tuottoisan syyskesän 1914, ja mm.runokokoelma “Elämän koreus” (1915) syntyi (lisätietoja: Vuolijoki 1947). 

Jos matkamme käy täältä Lehtisaarenselkää kohti, saamme Evinsalon Etusaaren (Lehmisaaren) länsirannalla ihailla Uhrikallion äkkijyrkkää seinämää, jonka N-kupeessa on jäänteitä kivilaiturin tapaisesta, muinaismuistoihin kuuluvasta rakennnelmasta (Miettinen 1984).

Kukkialla tuskin pystyy pitempään liikkumaan näkemättä vesilintuja, kalalokkeja, selkälokkeja, kuikkia ja koskeloita uiskentelemassa ja lentoon pyrähtämässä. Rantojen läheisyydessä on aivan tavallista eräinä vuosina, että kuhankeittäjän huiluäänet kaikuvat korvaan monessa paikassa, puhumattakaan tavallisemmista metsälinnuista. Satakieltäkin kuulee, mutta harvoin. Kukkian linnustosta on tehty Natura-selvitystä varten perusteellinen tutkimus, joka ei vielä ole käytettävissäni. Kukkian linnuista on kuitenkin julkaistuja paljon pienempiä selvityksiä (mm. Kangas 1983, Murto 2003).

Evinsalon Lehmisaaren Uhrikallio

Saarten välisiin kapeikkoihin ei pidä lähteä moottorin kanssa seikkailemaan, sillä ne ovat täynnä salakareja ja lohkareita, jotka voivat kohota lähelle pintaa usean metrin syvyydestä. On parempi kiertää pitkin avoimempia selkiä ja ihailla maisemaa, joka runsaanpuoleisesta huvila-asutuksesta huolimatta muistuttaa suurta, vehmaanpuoleista erämaajärveä.

Rantapenkan puut ovat täällä pääasiassa koivua, tervaleppää ja mäntyä. Kuusi puuttuu aivan rannasta lähes kokonaan, mutta muodostaa kauempana oivan tumman taustan lehtipuuvaltaiselle rantametsälle. Rantapenkan puu- ja pensaslajisto on hämmästyttävän monilajinen. Jo sadan metrin matkalta voi löytää toistakymmentä puu- ja pensaslajia.

Jos ajelumme sattuu juhannukseen tai kohta sen jälkeiseen aikaan, voimme siellä täällä nähdä useiden hehtaarien laajuisia järvisätkimen (Ranunculus peltatus) kasvustoja täydessä kukassa. Kasvi on koreudestaan ja mahdollisesta runsaudestaan huolimatta puhtaan veden osoittaja, joskaan ei kovin herkkä saasteillekaan. Kukkia, kukkiva järvi, on oletettavasti saanut aikoinaan nimensä juuri tämän kasvin runsaasta kukinnasta, jos kohta myös lehtevästä rantapuustosta. Viime vuosina olen kallistunut uskomaan, että lähtökohtana on yleisemmin vain “kukkea”, jonka eräs murteellinen muoto tunnetusti on “kukkia”. Valkokukkainen järvisätkin, jos mikä, antaa vaikutelman samaan suuntaan, kukkeaan järveen.

Järvisätkin on Kukkian tyyppilaji.

Muuten on vesikasvillisuus selkävesillä niukkaa. Korkeita rantakasveja kuten järviruokoa ja järvikortetta on yllättävän harvoissa paikoissa. Rantasarakotkin ovat yleensä kapeita, mutta aina kauniina mättäinä kasvavan piukansaran  (Carex elata ssp. omskiana) luonnehtiman kasvillisuuden vallassa. Siinä voi olla paikoin hyvinkin korkea lajirunsaus ja kauniiden kukkien antama esteettinen vaikutelma: komea rantakukka (Lythrum salicaria) punaisine kukkineen, vuohennokka (Scutellaria galericulata) sinipunaisine torvikukkineen, rantaminttu (Mentha arvensis) ja rantayrtti (Lycopus europaeus) vaaleanpunaisine kukkakiehkuroineen, terttualpi (Lysimachia thyrsiflora) keltaisinen terttukukintoineen ja rantamatara (Galium palustre) lukuisine valkeine kukkineen. Luonteenomaisesti useat näistä kasvavat saramättäiden pällä, ovat siis “päällysvieraita”.

Vedenalainen kasvillisuus on täällä selkävesilläkin kohtaisen runsasta paikoissa, missä vain on sopiva, hiekkapitoinen pohja. Vedenalaiset, pohjaruusukelehtisten matalien kasvien muodostamat niityt ovat Kukkialle erittäin luonteenomaisa. Niiden yleisimpiä lajeja ovat nuottaruoho, lahnanruohot, äimäruoho, rantaleinikki, hapsiluikka, raani ja ormio, joihin voi tutustua vaivattomasti rannoilta käsin (tarkemmin kappaleessa “Tutustutaan ormioon”).

Evinsalon ja Lehmisaaren välinen matala salmi on täynnä piukkasaraa ja järviruokoa.

Iso-Vekuna

Länsi-Kukkian saariston suurimpiin saariin kuuluu Iso-Vekuna (kohde 2). Sen kaakkoislaidalla on 1950- ja 1960-luvulla sijainnut näkötorni, joka sittemmin lahosi ja purettiin pois. Maisema joka näkötornista avautui, oli niitä upeimpia, mitä Kukkialta löytyy. Nykyisinkin pelkältä kalliolta nähtynä saaristomaisema on todella hieno. Kallio lähiympäristöineen muodostaa yhdessä saaren itäpuolisten pikkusaarten kanssa yksityisen rauhoitusalueen (kunta yhtenä osapuolena). Se on vesilintujen suosimaa pesimäaluetta, jonne menoa tulisi välttää. 

Koko Iso-Vekunasaari on tunnettu harvinaisista orkideoistaan.Hyvällä onnella sieltä voi löytää lehtoneidonvaipan (Epipactis helleborine), linnunpesäjuuren (Neottia nidus-avis) tai jopa huippuharvinaisen metsänemän (Epipogium aphyllum). Kaikki ne ovat tiukasti rauhoitettuja, joten vain valokuvaaminen on sallittua. Saaressa tavatut omenapuut ovat kuuluisia siksi, että niitä väitettiin metsäomenapuuksi (Malus sylvestris), joka on tammivyöhykkeen laji, mutta asiantuntijan tarkastuksessa ne osoittautuivat aivan tavalliseksi tarhaomenapuuksi (M. domestica). Samaa lajia ovat Saksalan Isosaaressa tavattavat villit omenapuut.

Pussikämmekkä on lehtomaisten metsien laji.

Haltianselkä

Kukkian luoteisosan laaja Haltianselkä muodostaa yli 20 m  syvän altaan, jossa veden teoreettinen vaihtumisaika on n. 5 vuotta. Sen kirkas vesi valuu hitaasti pitkän ja kapean Holjansalmen kautta Länsi-Kukkiaan. Salmi on todella komea (murteessa synonyymi “holja”). Haltianselän pohjoisrannalta (kohde 3) ovat näkymät kaakon suuntaan idylliset, sillä useiden pikkusaarten muodostamat teerien soidinsaaret, Soimasaaret yhdessä korkean Varpussaaren kanssa muodostavat siellä luonnontilaisen kokonaisuuden (ei huviloita). Kallioiden raoissa ja hyllyillä on keskikesällä nähtävissä kalliokohokin (Silene rupestris) runsasta, valkeaa kukintaa. Lähes paljaiden kalliopintojen koristeena on runsaasti jäkälälajeja, joista isokokoinen, ryppyinen korvajäkälä (Umbilicaria pustulata) näkyy jo kauas. Haltiaselän etelärantaa reunustavat lukuisat silokalliot. Talvisin kun jäällä on vain nimeksi lunta ja pakkanen kiristyy, ääntelevät murtuvat jäät tavalla, joka muistuttaa reenjalasten päästämää kitisevää ja paukahtelvaa ääntä: siellä se Haltia ajelee reellään!

Kalliokohokki Varpussaaren kalliolla

Haltiaselän uimalan ranta ja siitä länteen oleva matalanveden alue Hakalan taloon asti on ormion (Pilularia globulifera) pohjoisin kasvupaikka ei vain Kukkiassa vaan koko Euroopassa (kohde 3).Seikka on erityisen omituinen siksi, että ormio on ns. subatlanttinen laji, ja Kukkia melko kaukana Atlantin rannoilta. Täällä Haltian uimalan rannalla tavataan kaikki Kukkian pohjaruusukelehtiset. Näistä tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Haltianselkään liittyy vielä rehevä luontokohde, Mikkolanlahti, johon tutustumme tuonnempana (kohde 12).

Ormio

Tutustutaan ormioon

Ormio (Pilularia globulifera) on ylivoimaisesti kuuluisin Kukkian kasvilajeista. Täällä tämä vesisaniaisiin lukeutuva pieni ruohomainen kasvi on ainoilla kasvupaikoillaan koko Suomessa. Silti se on täällä paikoitellen hyvin runsas ja siten helposti löydettävissä. Pitää vain tietää, mistä etsiä.

Kukkiaa maitse kierrettäessä on tarjolla useita varmoja paikkoja, joista ormion löytää vaivatta. Tällaisia ovat Haltian uimala Haltianselän pohjoisrannalla (kohde 3), Kirkonkyän uimala Rihanselän länsirannalla (4), huviloitsijoiden Venesatama Mationjan P-paikan luona (5), kirkkovene Ahdin Kirkkoranta Saksalanlahden länsirannalla (6) ja Kuohijoen kylän uimala Kipparin lahdella (7). Näistä Saksalan talon ranta on paikka, josta farmaseuttioppilas Ragnar Bäck löysi ormion Suomelle uutena lajina (Bäck 1933). Itse tutkin Kukkian rantoja intensiivisesti kesällä 1957 ja voinkin esitellä syksyllä ‘Vanamon’ kokouksessa 23 uutta ormion kasvupaikkaa Kukkialta.

Saksalanlahti, josta ormio löydettiin en kerran Saksalan talon rannasta

Maalla liikuttaessakin on Kukkialla useita paikkoja, joista ormio vaivatta löytyy heti tien läheisyydestä, järven matalasta vedestä. Jos vesi on keskimääräisen matalalla (ns. keskialavesi), saattaa ormiomaton erottaa jo kaukaa jäykän rihmamaisten lehtien pistäessä esiin veden pinnasta. Jos taas on keskimääräisen vedenkorkeuden (ns. keskiveden) aika, joutuu ormion etsijä kahlaamaan jopa polviin asti kasvin löytääkseen. Tulvaveden aikaan kasvi löytyy vasta syvältä, yli puolen metrin syvyydestä. Kevättulvien vallitessa pohjasta irronneiden ormion verson pätkiä löytyy lähes aina veden pinnalla ajelehtivana. Kasvi on tällöin tunnistettavissa lyhyestä tai joskus pitkästäkin, jopa vaaksan mittaisesta mutta alle millimetrin vahvuisesta vaakajuurakosta, josta yhtä ohuet, 3-10 cm:n mittaiset lehdet lähtevät rivissä. Jos näytteessä verson nuorin kärkilehti on tallella, on se kiertynyt kärjestään kuin vieteri, kuten saniaisilla yleisesti. Palleromaiset itiöpesäkkeet sijaitsevat lehtien tyvellä, mutta niitä on Kukkiasta löydetty vain kerran (Pertti Uotila). Ormio on monivuotinen, ainavihreä, tiheinä mattoina kasvava, korkeintaan kahden metriin syvyyteen menevä. Sitä voi katsella talvella pilkkiavannosta. Ajelehtivat verson pätkät voivat juurtuakin vesirajan tienoilla, sopivan märällä alustalla, mutta kovina pakkastalvina nämä maamuodot kuolevat pois.

Ormio matalassa rantavedessä

Veneellä liikuttessa ormion voi löytää kaikkialta Länsi-Kukkialta ja Haltianselältä, missä vain on sopivaa hiekka- tai hiesuvaltaista pohjaa. Harvakasvuiset ruovikot ovat myös todennäköisiä ormion kasvupaikkoja. Kuohijoen kylässä ormiota esiintyy itse joessa, paikoin jopa kahden metrin syvyydessä massoittain, tällöin kuitenkin pitkälehtisenä (jopa 20 cm), oudon velttona, virtaavan veden muotona. Lehtisaarenselällä ormiota on vain muutamassa paikassa. Pojois-Kukkialta ja Leppänästä ormiota ei ole löydetty, sensijaan kylläkin Vuollekeskisestä, Vihajärvestä, Kuohijärvestä (myös Lammin puolelta) ja Vihavuoden kosken alapuolelta Sappeenjärvestä (joka on jo Hauhon puolta).

Ormio (Pilularia globulifera) on Kukkialla vedenalaisten niittyjen, ns. ruusukelehtisten kasvustojen yksi yleisimmistä lajeista. Toisaalta se vain harvoin esiintyy täysin yksinään, ja useimmiten ormio-matot ovat varsin monilajisia seuralaislajeinaan tumma ja vaalea lahnanruoho (Isoetes lacustris ja I. echiinospora), hapsiluikka (Eleocharis acicularis), rantaleinikki (Ranunculus reptans), äimäruoho (Subularia aquatica). Harvinainen raani (Littorella lacustris) löytyy usein ormion seurasta Länsi-Kukkialta ja Haltianselältä. Ormion seuralaislajisto ei lopu tähän, vaan monia muita lajeja kuten ärviä (Myriophyllum alterniflorum) ja ahvenvita (Potamogeton perfoliatus) on useimmiten mukana. Edellä jo todettiin, että harvakasvuiset ruovikot ovat melko varmoja pohjalehtisten esiintymispaikkoja.

Pohjalehtisten niittyä matalassa vedessä
Kuivassalmen kalliolta on upea näköala Lehtisaarenselälle.

Lehtisaarenselkä

Joka haluaa nähdä Kukkialla todella rehevää ranta- ja vesikasvillisuutta, suunnistakoon Lehtisaarenselän (suurin syvyys 27 m) pohjoisosaan, kohti Lepsiä (kohde 8). Matkalla voi poiketa ihailemaan paikallista “punkaharjua”, Harjunsalmea (kohde 9), jota kautta Leppänän vedet (syvin kohta 36 m) valuvat Lehtisaarenselkään. Itse pitkä ja kapea Lepsinsalmi (8) on lähes kokonaan suurkasvillisuuden peitossa, ja vapaata vedenpintaa on vain nimeksi. 

Lepsinsalmen rehevää kasvillisuuttaa

Edustavasta kasvilajistosta mainittakoon seuraavat: kurjenmiekka (Iris pseudacorus), osmankäämit (Typha latifolia ja T. angustifolia sekä niiden risteytymä), haarapalpakko (Sparganium erectum), rantapalpakko (S. emersum), siimapalpakko (S. gramineum), jokileinikki (Ranunculus lingua), keiholehti (Sagittaria sagittifolia), raate (Menyanthes trifoliata), pohjanlumme (Nymphaea candida), ulpukka (Nuphar lutea), vesirutto (Elodea canadensis), kiehkuraärviä (Myriophyllum verticillatum) rusoärviä (M. alterniflorum) ja tietenkin ruoko, kaisla ja korte. Lähes yhtä rehevää on kasvillisuus Käenniemessä ja paikoin Pohjois-Kukkialla, esim.Rautajärven Pihtisalmessa (kohde 10 W-osa) ja Rautajärvenlahdella (10 N-osa), jossa korkea järvikaisla (Schoenoplectus lacustris) on erityisen runsas. 

Rehevää ranta- ja vesikasvillisuutta Rautajärvellä.

Oman erityisen tarkastelun ansaitsee rehevä Karvianlahti (12), jonne menemme seuraavaksi. Rehevää kasvillisuutta on myös Leppänässä, esim. Pirttilahdessa (11)

Karvialahti ja Mikkolanlahti

Haltianselän itäinen jatke, Karvialahti, n. kilometrin mittainen leveä lahti ja sen matala perukka, Mikkolanlahti (kohde 12) on vanhastaan tunnettu runsaasta kasvillisuudestaan. (kohde 12). Täältä ilmoittaa C. Leopold julkaisussaan vuodelta 1980 tavanneensa suomenlumpeen (N. tetragona), joka kuitenkin on jo hävinnyt, sensijaan sitä isompi ja tavallisempi pohjanlumme (Nyphaea candida), tämä Luopioisten vaakunakukka, sentään vielä täällä kasvaa, vaikka onkin jäänyt viime aikoina uistinvidan (Potamogeton natans) pahasti syrjäyttämäksi. Kelluslehtikasvustoissa on lumpeen ja uistinvidan lisäksi useita palpakkolajeja (Sparganium gramineum, S. erectum ja S. minimum) Perukassa oli vielä 40-50 vuotta sitten tiheä ja varsin laaja kortteikko, mutta sinne lasketut jätevedet ja piisami tuhosivat sen. Uposkasveina tavataan rehevyyden ilmentäjinä tylppälehtivitaa (Potamogeton obtusifolius), kiehkuraärviää (Myriophyllum verticillatum) ja vesihernettä (Utricularia vulgaris). 

Koko avovesialueen hyllyvä rantakaista on leveäosmankäämin (Typha latifolia) vallassa, joka sekin on ilmestynyt tänne vasta n. 50 vuotta sitten. Myös kapeaosmankäämi (T. angustifolia) rehottaa paikoin melko runsaana, mutta tämä laji on kasvanut tällä samalla Mikkolanlahdella C. Leopoldin mukaan jo ainakin 1870-luvulla. Vesirajassa, osamankäämien alla on parin metrin levyinen, kirkkaanvihreä nevaimarteen (Thelypteris palustris) muodostama yhtenäinen vyö. Laji ilmestyi tänne vasta 1960-luvulla, jollin sitä oli vain yksi neliömetri. Lahden saraikot ja harvakasvuiset järviruovikot ovat lahden peruslajistoa. Järvikaislaa (Shoenoplectus lacustris) on jonkin verran.

Mikkolanlahden perukassa, pienen Pyykkisaaren kupeessa, pitkospuiden päässä on juuri valmistunut, matala lintutorni, josta voi seurata ajottain runsastakin lintulajistoa (sorsalintuja, lokkeja, luhtahuitti, härkälintu, ruskosuohaukka, nuolihaukka ym). Täällä on pesinyt vuosikymmenet runsas piisamikanta (Ondatra zibethica), mutta viime vuosina ainakin sen kekopesät ovat hävinneet tyystin. Syypääksi on arveltu villiintynyttä minkkiä (Mustela vision). Uusi tulokaslaji tuhoaa siis jo yli 85 vuotta vanhan tulokkaan (piisami istutettiin Suomeen 1919-20), joka Kukkialla oli lisääntynyt jo riesaksi asti.

Mikkolanlahti, nevaimarre vesirajassa, taempana rantakukka ja järviruoko, vedessä ulpukka.

Kukkianvirta

Kukkianvirralla (kohde 13) on pari muutakin rinnakkaisnimeä: vanhoissa kartoissa näkee käytettävän Mämminvirtaa yläpuolisen Mämminselän mukaan, ja paikalliset asukkaat puhuvat mielellään Jurtista (Kuusinen 2001), virran varrella olevan vanhan talon mukaan.

Kukkianvirta on ollut täällä viime vuosina ykkösaihe Kukkian suojelusta puhuttaessa. Syynä on ollut virran ‘kalataloudellinen kunnostus’, joka toteutettiin talvella ja keväällä 1995. Yleisesti ollaan täällä tyytymättömiä tulokseen – jopa kalatalousasiantuntijoiden taholla, mutta työn toteuttajat (ympäristökeskukset) selittävät, että työ on tehty lupaehtojen mukaisesti. Vikana pidetään sitä, että keskellä oleva veneuoma on kaivettu liian syväksi ja laiteet on vastapainoksi pitänyt tehdä hyvin mataliksi. Myös kivetyksen esteettisyys on kyseenalaista. Veneuoman syvyyden lähtökohdaksi on otettu Kukkiassa mitattu alin vedenpinta, jonka vallitessa uomassa tulee olla 1 m vettä. Alin mittarilukema (63 cm) on ollut syyskuussa 1940, mutta jo maaliskuussa 1940, talvisodan viimeisinä päivinä mitattiin vain 2 cm korkeampi lukema (65 cm). Talvi 2002-2003 oli sääolosuhteiltaan ja pohjavesitilanteeltaan yhtä harvinainen kuin talvisotatalvi 1939-1940 koko Etelä-Suomessa. Luopioisissa piti ajaa vettä säiliöittäin lukuisiin kaivoihin vielä seuraavanakin vuonna. Silti vesi laski Kukkiassa vain mittarilukemaan 81 cm (vastaten N60-asteikossa 86,23 m) eli jäi 18 cm korkeammalle kuin 1940. Vihavuoden kosken pohjapato estää Kukkian veden laskeutumisen alemmaksi. Vihajärven ja Kukkian vedenpintojen ero, joka keskiveden (KV) vallitessa on 10-12 cm, oli nyt talvella 2003 enää 2 cm, mikä merkitsi sitä, että Kukkiavirran matalat laiteet menivät umpijäähän paikoilla, joissa virtahakuisten kalanpoikasten olisi pitänyt talvehtia. Toisaalta myös kevättulvat ovat jääneet ‘kunnostuksen’ jälkeen kovin vaatimattomiksi, mikä sekin on asiantuntijoiden kertoman mukaan haitaksi kalojen ravinnon muodostumiselle sekä Kukkialle niin luoneenomaisille piukkasaran (Carex elata) kasvustoille. Helmikuussa 2005 saatiin Etelä-Suomeen melkoinen talvitulva, joka Kukkialla nousi tasoon 86.96 m. Täällä on kuitenkin koettu vastaavana kuukautena v. 1930 jopa hieman korkeampi talvitulva, 87.07 m.

Kukkianvirta

Entä ovatko viralliset hydrologiset keskiarvot Kukkialla kunnossa? Keskiveden (KV eli MW) korkeus kunnostustöiden (1995) jälkeen vuosina 1996-1904 oli mittarilukemana  117,5 cm (vastaten 86.595 m). Kun pitkäaikainen keskiarvo on 118,2 cm (eli 86.60 m) näyttäisi keskivesi nyt olevan kunnossa, mutta vielä vuotta aikaisemmin oli vajausta 3 cm. Keskialavesi (KAV eli MNW= 96) on nyt sama kuin pitkäaikaista keskiarvoa (96). Sensijaan keskiylävesi (KYV eli MHW= 145) on 5 cm alle alle normaalin (150). Kunnon kevättulva, joka on odotettavissa tätä kirjoitettaessa maaliskuussa 2005, saattaa tasoittaa tulvatulastoa. Koko menneenä 9-vuotisjaksona sää- ja ilmasto-olot ovat vahdelleet äärimmäisyydestä toiseen, joten hydrologiset arvot eivät ole vielä tasoittuneet, vaan ainakin tuleva kymmenes vuosi pitää saada mukaan. Näistä toteamuksista huolimatta Kukkianvirran kunnostus ei vastaa paikallisten asukkaiden ja kesäasukkaiden enemmistön käsitystä hyvästä suunnittelusta ja työstä, kuten jo aluksi esittelin.

Kun suunnittelun tietoinen lähtökohta, Vihavuoden kannakseen (kohde 14) suunniteltu kanavointi ja vesibussiliikenne Kukkialle muistetaan, on Kukkianvirran kunnostuksen epäonnistuminen ymmärrettävissä. Kiviröykkiöt alunperin niin leppeässä virrassa eivät suinkaan ole kaikki Kukkianvirrasta nostettuja, vaan suuri osa on tuotu muualta. Toisaalta muistettakoon, että Kukkialla on ollut höyrylaivaliikennettä vuosina 1890-1954, karikkoiselle järvelle jopa runsasta (Valanto 1984). Aina on Kukkianvirran vähävetisyys haitannut läpikulkua, ja suurimmille laivoille se onkin ollut mahdotonta. Mutta nyt asia on ilmeisesti päätetty hoitaa kuntoon lopullisesti ‘kalataloudellisen kunnostuksen’ siivellä. Vettä vaan on liian vähän molempien tavoitteiden toteuttamiseen. 

Virransilta Puutikkalassa. Kuvattu kivikautiselta asuinpaikalta länteen.

Vihavuoden kosken (kohde 14) kunnostus sensijaan on saanut osakseen yleistä kiitosta (kohde 14). Kosken putouskorkeus on 2,5 m 100 m:n matkalla. Istutettu järvitaimen, Kukkian alkuperäinen kala (Wuolijoki 1947, Kuusinen 2001)), menestyy ja lisääntyy täällä, ja sen tulevaisuus näyttää lupaavalta (Rautalahti 2000). Talvella koskikarat ovat täällä vakituisia vieraita, ja paikallisten asukkaiden kertoman mukaan niiden pesintäkin on joskus kesällä todettu. Joka kevät nähdään laulujoutsenet kosken ala- ja yläsuvannoissa jo maalis-huhtikuun aikana. – Alueella on myös uittomuseo ja kahvila, josta saa kalastuslupia järvitaimenen koskikalastukseen.

Kukkian pintaa on laskettu 1830-luvulla n. 60cm, mikä ilmeisesti on tapahtunut syventämällä Virransillan kapeikkoa, joka on soraharjua ja siten helppoa kaivaa. Kukkianvirran niskan pohjalla sensijaan on karkeita järkäleitä sekä luultavasti myös kalliota, joten kaivaminen siellä on vaatinut räjäyttämistä, niinkuin 1949-50 tehtiin, kun uomaa siivottiin tukinuittoa varten. Vanha 1830-luvun rantatörmä ja -tasanne ovat yleisesti näkyvissä. Tällä tasanteella kasvaa Kukkian rannoilla kilpikaarnaisia mäntyjä, joista ainakin muutamat ovat 160-170 vuotiaita ja lähteneet siis kasvamaan kohta pinnanlaskun jäkeen. 

Tiettävästi Luopoisten vanhin mänty, jonka Pertti Haataja minulle näytti, on yli 225 vuotias ja kasvaa n. kolme metriä nykyisen Kukkian vedenpinnan yläpuolella, Rihanniemessä. 

Pertti Haataja syleilee 225 vuotista mäntyä Rihanniemessä.

Kivikautisista asuinpaikoista, joita löytyi inventaariossa 18 kpl (Miettinen & Miettinen 1983, Keskitalo 1985) kolme on erittäin tarkoin tutkittu, ja ne sijaitsevat alimmillaan vain 1-3 metriä nykyisen keskivedenpinnan (KV:n) yläpuolella, sijaiten Saksalan Isosaaressa, Puutikkalanvirran rannalla Kantolankärjessä ja Lehtisaarenselän koillisrannan Hietasenkahdessa ja Hietasenkärjessä. Sijainnillaan nämä vuosituhansien taakse ajottuvt asuinpaikat todistavat Kukkian vedenpinnan vakautta. Kuivassalmen kalliomaalaukset (jotka ovat tiettävästi Suomen läntisimmät) sijaitsevat tätä selvästi korkeammalla (4-5 m), mikä osaltaan johtuu järvialtaan kallistumisesta tuhansien vuosien aikana. 

Kuivassalmen jylhää kallioseinämää ja kalliomaalaus (keskellä vaaleassa kivessä)

Kuohijärven eteläpäästä löydetään puiden kantoja jopa metrin syvyydestä (Vilho Räsänen, suull. tieto), mikä puolestaan todistaa paikan olleen vedenpinnan yläpuolella ennen järviparin kallistumista nykyiseen asentoonsa.

Kuohijoki on kaunis talvellakin.

Haikan kalkkilouhos

Kuohijoella, Niittyläntien varressa on Haikan kalkkkilouhos (kohde 19), jonne maantieltä on viitoitus ‘Wanha kalkkikaivos’. Avolouhos on ollut käytössä jo keskiajalla, jolloin täältä louhittua kalkkia on viety jopa Hämeenlinnaan, mikäli perimätietoon on uskomista. Louhoksesta johtaa kallioon hakattu polku, jota myöten kalkkikivi on siirretty tielle tai Kukkian rantaan. Vielä viime vuosikymmmeninä on louhoksella tehty koeluontoisia louhintakuoppia. Lisäksi kaivosyhtiöt ovat tehneet syväporauksia laajalla alueella emäkallion löytämiseksi. Massiivisia esiintymiä löytyi vasta usean sadan metrin syvyydestä, ja kaivaminen arvioitiin kannattamattomaksi.

Vanhalla louhoksella kalkki esiintyy kovin epäpuhtaana muun kiven (suonigneissiä) joukossa, mutta sen vaikutus kasvipeitteeseen on mitä mahtavin. Louhoskuopat ja niiden lähiympäristöt peittyvät metsälehmusten (Tilia cordata), vaahteroiden (Acer platanoides), harmaaleppien (Alnus incana), haapojen (Populus tremula), koivujen (Betula pendula ja B. pubescens) ja raitojen (Salix caprea) muodostamaan lehtimetsään, jonka alla lähes läpitunkematon pensaikko koostuu lukuisista lehtolajeista: lehtokuusamasta (Lonicera xylosteum), näsiästä (Daphne mezereum), koiranheidestä (Viburnum opulus), punaherukasta (Ribes spicatum), taikinamarjasta (R. alpinum) ym:sta. Itse kenttäkerros on täynnään vaateliaita lehtolajeja kuten kevätlinnunherne (Lathyrys vernus), sinivuokko (Hepatica nobilis), vuohenputki (Aegopodium podagraria), lehtoimikkä (Pulmonaria officinalis ssp. obscura), lehto-orvokki (Viola mirabilis) ja lehtotesma (Milium effusum). 

Ehkä vahvimman vaikutelman moneen kävijään tekee paikoin puissa ja pensaissa köynnehtivä humala (Humulus lupulus), joka täällä saattaa olla aivan alkuperäisellä, ‘villillä’ kasvupaikalla. Keski-Euroopasta saapuvaan turistiin tämä lajisto ei erityisemmin tee vaikutusta, sillä kysymyksessähän on sikäläisestä, tavallisesta lajistosta, mutta suomalaisturistille ja jopa asiantuntijalle tämä eteläinen kasvistoelementti on mitä hienointa nähtävää. Täältä silmä etsii turhaan valkovuokkoa (Anemone nemorosa), vaikka sitä on maantien varressa n. kilometrin päässä (tiettävästi istutettu sinne 1960-luvulla). Ympäröivissä kangasmetsissä tapaa usein vaateliaita lehtolajeja yksittäisinä yksilöinä, ja sinivuokko on niissäkin suorastaan yleinen. Niityillä ja tilusteiden varsilla kullero (Trollius europaeus) ilahdutttaa silmää runsaudellaan, ja joukossa on harvinaisena lehtosinilatvaa (Polemonium caeruleum).

Suokeltto (vas.) ja soikkokaksikko ovat kalkinsuosijoita.

Kun vierailee Haikan lehdossa touko-keskäkuun tienoilla, ja kevät on ollut kohtalaisen kostea, voi yllättyä kauniin punaisen, kuppimaisen sienen, punakevätmaljakkaan (Sarcoscypha coccinea) runsaasta esiintymisestä. Se on kalkkia vaativa sieni, jonka löysin täältä 1959 Hämeelle uutena lajina. Täältä on löytynyt muitakin kalkinvaatijasieniä, jopa yksi uhanalainen laji.

Kalkkilouhoksen länsi- ja kaakkoispuolen kostea juotti oli vielä 1960-luvulla lettokorpea ja lettoa, jossa kasvoi sääskenvalkkua (Malaxis monophyllos), Pirkanmaalla uhanalaista kämmekkää. Sitten notko ojitettiin tavalla, joka nykyisin olisi metsänhoidon ohjeiden vastaista. Sääskenvalkku esiintyi vielä useana vuotena ojan laiteiden märissä painanteissa, mutta vuoden 1970 jälkeen sitä ei ole enää nähty.

Jo 1984 kirjoitin ‘Kukkian Kesässä’ tähän tapaan: “ Kun Haikan kalkkilouhoksen alue on nyt todettu kelvottomaksi louhintatarkoituksiin, olisi syytä ryhtyä toimenpiteisiin suojelualueen prustamiseksi. Paikan kulttuurihistoriallinen ja luonnontieteellinen arvo ovat sitä luokkaa, että Luopioisista on vaikea osoittaa toista vertaista kohdetta, ellemme halua mainita itse Kukkiaa.” Tänään voimme ilolla todeta, että louhoksen lehdosta on rauhoitettu n. 12 ha:n alue Valtakunnallisen lehtojensuojeluohjelman puitteissa ja Kukkiasta on tehty Natura-järvi.

Kalkkilouhoksen suojelualue ei ole tätä kirjoitettessa vielä näkyvästi rajattu. Mainittu orkidean kasvupaikka tulisi saada mukaan alueeseen ja lettokorpi vesittää uudelleen, siis entisöidä. Muutakin arvokasta lettolajistoa siellä oli ja on edelleen jotakin jäljellä. Lehdossa ja ympäröivässä, (lehtomaisissa kangasmetsissäkin) on paikoin runsaasti haapaa. Eräiden onttojen haapojen alla on näkynyt äskettäin tuoreita liito-oravan papanoita. Olisikin varmistettava tämän EU:n taholta erityistä suojelua vaativan eläimen tulevaisuus haavikoita säästämällä, suojelualuetta laajentamalla ja pesäpönttöjä ripustamalla. Linnustossakin on täällä hienoja lajeja (esim. sirittäjä), ja perhosfaunan jättilajia, haapaperhosta (Limenitis populi) tavataan ajottain. Perhosharrastajille (Tyrni 2001) kalkkilouhoksen alue onkin loputon aarreaitta, siinä missä kasvitieteilijöillekin.

Louhokselta lähtien voi tehdä pitkiä erämaavalluksia sekä kaakkoon että luoteen suuntaan ja yllättyä luonnon rikkaudesta: Haikanvuoren liepeiltä löytää metsälehmuksia ja aivan alkuperäisiltä vaikuttavia vaahterakasvustoja sekä kalkkipitoisista notkelmista taas vaateliaita ruoho- ja heinälajeja kuten soikkokaksikko (Listera ovata), kaislasara (Carex rhynchophysa), lehtomatara (Galium triflorum), kullero (Trollius europaeus), lehtotesma (Milium effusum) ym.

Kullero on yleinen Haikan alueella.

Kurkisuo

Pitäjän itälaidalla sijaitseva Kurkisuo (kohde 20) sijaitsee Vahtermetsän, Kyynärön ja Ämmätsän kylien alueella ja ulottuu huomattavalta osaltaan vielä Padasjoen kunnan puolelle. Kurkisuo on ylivoimaisesti laajin ja edustavin suo, eikä lähitienoillakaan ole mitään vastaavaa. Se on syystäkin liitetty Valtakunnlliseen soidensuojeluohjelmaan. Monipuolisuutensa takia se on melkoinen nähtävyys jo monelle eteläsuomalaiselle, ja keskieurooppalaiselle se tarjoaa varmasti syvän luontoelämyksen. Yli 100 ha:n laajuisena se koostuu monenlaista kasviyhdyskunnista: korvista, rämeistä, nevoista sekä tulvanalaisista nevan ja leton välimuodoista. Puutonta avosuota on vain parikymmentä hehtaaria, mutta sen kasvilajisto on rikasta. Kurkijärvi Padasjoen rajalla työntää keväisin tulvavesiään suon tiettyihin osiin, jotka ovatkin eräinä vuosina niin hetteisiä, että kulkija pelkää humpsahtavansa korviaan myöten rutaan. Vielä 1950-luvulla suolla oli heinähaasian runkoja todisteena saraheinän niitosta. Turvettakin on nostettu. Läntinen haara on 1960-luvulla ojitettu, mutta muilta osin luonnontilaisuus on vallitsevana.

Kurki on ollut Kurkisuon taattu nähtävyys. Monet muutkin suolinnut pesivät täällä vakituisina. Eräs saksalainen metsätohtori tuli opastuksellani Kurkisuolle tarkoituksella valokuvata suon lintuja. Kun pari kurkea suuntasi häntä kohti erittäin matalalla lentäen, nauliintui tohtorin katse niin kurkipariin, että muisti kameransa vasta kun linnut olivat jo kaukana horisontissa. Mies kehui jäljestäpäin tapahtumaa ikimuistoiseksi.

Kurkisuon kasvilajisto tarjoaa asiantuntijalle monenlaista kiintoisaa esim.putkilokasvit: rimpivihvilä (Juncus stygius), vaaleasara (Carex livida), kaikki kolme kihokkilajia: (pyöreälehti-, pitkälehti- ja pikkukihokki eli Drosera rotundifolia, D. angustifolia ja D. iantermedia) ja pikkuinen kämmekkälaji, suovalkku (Hammarbya paludosa). Kaikki voimme nauttia rämeiden tupasvillan valkeista niityistä, mättäiden karpaloista, hillan valkeista kukista ja joskus myös sen antamista keltaisista hedelmistä. Suon pohjoisen haaraan vetinen, kukkiva raateniitty on varmaan monelle kävijälle ennennäkemätön elämys, sillä harvapa täällä raatteen (Menyanthes trifoliata) tuntee. Vetisissä paikoissa kasvaa myös vesiherneitä (Utricularia vulgaris ja U. intermedia), jopa kukkivana. Kurkisuon sammallajisto on ymmärrettävästi monilajinen. Suon keskustan pikku lampareessa, Kurkijärvessä, kasvaa pieni harmahtava, rihmamainen punalevä (Batrachospermum moniliforme).

Kurkisuon retkellä voi suunnata reittinsä Vahtermetsän kylään, esim. Ali-Paavolan metsittyneille hakamaille, jossa kasvoi vielä 1970-luvulla komeita, rauhoitettuja metsälehmuksia (kohde 21). Mittasin 1957 suurimman rungon paksuudeksi 369 cm, ja seuraavalla vuosikymmenellä se arvioitiin Suomen paksuimmaksi (ymp.mitta yli 4 m). Nykyään se on jo kaatunut, mutta rungon alaosa on vielä pystyssä. Siinä kasvaa runsaasti lattakääpää (Ganoderma applanatum), joista suurin itiöemä (halkaisijaltaan tuoreena 56 cm) vuonna 2001 oli puolestaan Suomen suurimpia ellei suurin.

Tupasvilla kukkii Kurkion rämeellä.

Haltian takamaa eli Laipanmaa

Tämä, yli 100 km2:n laajuinen alue oli puoli vuosisataa sitten, tunnettu asumattomana erämaa-alueena. Se sijaitsee Luopioisten, Pälkäneen, Sahalahden ja Kuhmalahden raja-alueilla. Sitten tulivat metsäautotiet ja metsäojitukset, ja erämaantuntu heikkeni huomattasti ja monen mielestä katosi täysin. Myöhemmin saatiin vielä mahtava sähkövoimalinja alueen halki ja kesähuvilat suurimpien metsälampien rannoille. Mutta nykyiselläänkin Laipanmaa vetää retkeilijöitä, ehkä enemmän kuin milloinkaan.

Kukkian rannoilta luonnollisin kulkutie autolla Laipanmaahan (22, 25, 26) on Haltian kylästä Hirvijärvelle. Jo tällä matkalla maasto kohoaa yli 160 m:n korkeuteen (Vuorenkallio). Tästä länteen sijaitsevat Luopioisten korkeimmat mäet (kohde 23) Pienen Haisjärven eteläpuolella (Haisjärvenmäki 174 m) ja länsipuolella (Multivuori 182 m). Täällä luonto tarjoaa jo runsaasti nähtävää: maisemia, lintuja (kalasääksi) ja joitakin kasviharvinaisuuksia. Retkeiltäessä Vauorenkalliolta itään ja koilliseen tulemme Hirvijärven rantaan. Sen kaakkoinen haara, Lempaanlahti (kohde 24) tarjoaa huimia näkymiä äkkijyrkkine kallioineen, jonka kielekkeillä korppi pesii (ja myös muuttohaukka vuoteen 1959 asti, ja ehkä vielä uudestaa joskus). Hirvijärven rannoilla voi tavata harvinaisena suovilukon (Parnassia palustris), jonka suurenpuoleinen, valkea kukka on rakenteeltaan erikoinen.

Hirvijärven koillispuolella on suosittu retkeilykohde, Pihtilampi (25), jossa pesiävät kurki ja kaakkuri. Täältä matkan voi ulottaa Laippajärvien (26) kautta aina Elamojärvelle (27) asti. Erämaan tuntua lisäävät täällä eksoottiset kasvit kuten soilla kasvavat vaivaiskoivu (Betula nana) ja vaivero (Chamaedaphne calyculata), kallioilla tavattava keväthatikka (Spergula vernalis), korpinotkoissa hehtaarien laajuisesti rehottava isoalvejuuri (Dryopteris expansa), ilmassa leijuvat petolinnut sekä lonksuttavat korpit, eivätkä kanalinnutkaan (metso) ole aivan harvinaisia. Lapin lintu, kuukkeli nähtiin täällä takavuosina jopa pesivänä, ja voi se tulla vastaan täällä vielä nytkin. Karhua on tavattu vielä parikymmentä vuotta sitten, eikä susikaan ole täällä aivan tuntematon. Ilveksiä on niin runsaasti, että ne liikkuvat joka talvi aina Kukkian rannoille asti.

Haltian takamaa ei kuitenkaan ole aivan karua, vaan lehtolaikkujakin tavataan, joskin harvassa. Yksinäinen metsälehmus (Tilia cordata), Luopioisten nimikkopuu ilahduttaa silmää aivan yllättävissäkin paikoissa. Mitä hienoin puronvarsilehto tavataan jo alussa mainitun, pitäjän korkeimman mäen, Multivuoren länsipuolella, runsaan kilometrin matkan päässä, Särkikoskella (kohde 27). Särkijärvi Luopioisten ja Pälkäneen rajalla laskee n. 100 m:n matkalla 15 m alempana olevaan Vähä-Arajärveen, ja laskupuron varteen on kehittynyt korkeiden kynäjalavien (Ulmus laevis) luonnehtima, aluskasvillisuudeltaan runsaslajinen, kostea lehto. Se on rauhoitettu, valtakunnalliseen lehtojensuojeluohjelmaan kuuluva kohde.

Pihtilampi on Kaakkurin elinpiiriä.

Aitoo ja Jouttesselän rantamaat

Kun Luopioisten kirkolta päin saavumme uutta maantietä Aitoon keskiaukeamalle, avautuu eteemme kattilamainen laakso peltovainioineen, joita korkeat mäet ja harjut ympäröivät: eteässä Tepulinna, Pukkivuori ja Kiperisvuori, lännessä Syrjänharju ( 31) useine erilaisine paikallisnimineen (Lemmittylänharju), ulottuen kauas luoteeseen, Pälkäneveteen asti (Töyräniemi, Luikala), idässä taas Mustikkavuori ja Korkeisvuori, joita vielä kauempana koillisessa n. 205 metriä korkea, ennen laskettelurinteen korotustakin 195 m, Sappeenvuori (kohde 32) ja sen kupeessa Nuorioisvuori (171 m) säestävät maisemallisesti merkittävinä elementteinä. Tepulinnaa pidetään täällä muinaislinnana, mutta tutkimuksista huolimatta pitäviä todisteta ei ole löytynyt. Syrjänharju on Luopioisten arvokkain pohjavesivarasto ja -ottamo, jonka juurella on useita suuria lähteitä.

Aitoon asutustaajama sijaitsee Pälkänevesi-Jouttesselän rantamailla. Tämä kouluvuosieni asuinpaikka lähiympäristöineen oli minulle lukuisten luontoretkien kohde. Seudun kasvilajisto oli varsin runsas, ja valittaen voin todeta, että eräät sen hienoimmista lajeista ovat jo hävinneet. Syynä ovat Häyläsuon kuivatus, eräiden lehtojen kuusettaminen istutuksin ja kulttuurilajien kohdalla tienvarsien ojitus ja siistiminen.

Häyläsuolla (kohde 28) kasvoi vielä 1950-luvun lopulla, kuivatuksen jo pitkälle edenneellä ajalla hienoja lajeja kuten nevaimarre (Thelypteris palustris), korpialvejuuri (Dryopteris cristata), lettosara (Carex heleonastes), harajuuri (Corallorhiza trifida) punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata), ja itsepintaisen väitteen mukaan 1930-luvulla myös kaitakämmekkä (D. traunsteineri). Täällä näin myös pitäjässä harvinaista mesimarjaa (Rubus arcticus), ja saattaa se kasvaa suon laiteilla vieläkin.

Aitoon raitilla (kohde 29) löysi vaivatta hevoskulttuuriin liittyviä “rikkakasveja” kuten litutillin (Descurainia sophia), rohtopernaruohon (Sisymbrium officinale) ja kylämaltsan (Atriplex patula). Kylän maantien varsilla ja Myllyojan yläjuoksulla komeili (Sandholmin myllyltä levinnyt) 2-3-metrinen jättiputki, kaukaasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum), eikä se ole vieläkään täysin kyläkuvasta hävinnyt.

Valkovuokko on Aitoossa paikoin runsas.

Jouttesselän rantametsissä (kohde 30 laajasti käsitettynä) oli aikoinaan runsaslajisia koivua, haapaa, tuomea, leppää, lehmusta ja havupuita kasvavia hakametsiä ja lehtoja, joissa tapasi usein lehtoneidonvaippaa (Epipactis helleborine) ja kevätesikkoa (Primula veris), puhumattakaan normaaleista lehtolajeista joita on esitelty edellä vanhan kalkkilouhoksen lehdosta (Hepatica nobilis, Pulmonaria officinalis, Aegopodium podagraria, Milium effusum, Rubus saxatilis, Ribes alpinum, R. rubrum jne). Silmiinpistävän runsaana tavataan märissä notkoissa kevätlinnunsilmää (Chrysosplenium alternifolium), paikoin valkovuokkoa (Anemone nemorosa) ja harvinaisena keltavuokkoa (A. ranunculoides). Näistä tuskin mikään on täysin hävinnyt, mutta monet ovat harvinaistuneet.

Pälkäneen Kortianvirran puhkeamisesta on nyt kulunut 401 vuotta. Sitä ennen Pälkänevesi- Jouttesselkä laski Iharin uoman kautta Längelmäveteen. Tapahtumaa on näillä seuduin ahkerasti muisteltu ja selitelty. On siis syytä tarkastella Aitoonkin maisemaa sellaisena kuin se oli yli 400 vuotta sitten. Pälkänevesi-Jouttesselkä sijaitsee nykyään 84 m merenpinnan yläpuolella, kun se ennen vuotta 1604 oli tasossa 89 m, mikä voidaan lukea vanhoista rantatörmistä, erityisesti harjujen kupeissa, joihin syöpyy selvät jäljet veden pitkäaikaisesta kulutuksesta. Kun peruskartalta etsii korkeuskäyrän 90 m kulun, voi jo likimain arvioida yhtä metriä alemman tason eli 89 m. Huomaamme että Aitoon peltovainioista suuri osa on lainehtinut Jouttesselän lahtina: Tevunlahdelta vesi on ulottunut pitkin Myllyojan varsia aina nykyiselle likavedenpuhdistamolle asti (jossa muuten vanha törmä on näkyvissä), ja Kankahuvenlahdelta (Kankauslahdelta) ulottui pitkä lahti Häyläsuolle ja sieltä luodetta kohti aina pitäjän rajalle asti, jossa Iso-Lemmittylän kohdalla erään vaakituspisteen mukaan on ollut vieä 1 m vettä. Myllyojanlahden ja Häyläojanlahden välissä on ollut kuivaa maata Hyökin ja Honkalan välissä. Kun vesi silloin, 1604, laski aluksi vain 3 metriä, ja Häyläojassa oli kynnys lähellä suuta, muodostui siihen putous, johon rakennettiin mylly: Vanhalta sillalta Kankahuven lahdelle paikan nimi onkin Myllyniitty.

Kissankäpälä on kaunis harjukasvi.

Kun myöhempinä vuosisatoina Mallasvettä (ja sen mukana kaikkia ns. Kangasalan vesiä) laskettiin useaan otteeseen ruoppaamalla (viimeksi 1892) Valkeakoskella, suureni Häyläojan putous vielä reippaasti. Aaluksi 1900-luvulla tuli Häyläjärven laskeminen ja 1950-luvulla sen kuivattaminen ajankohtaiseksi. Pellosta ja metsämaasta oli puutetta, ajateltiin. Niinpä ryhdyttiin joukolla tekoon, jonka myötä tuhottiin hienointa ‘alkuperäistä’ luontoa, mitä Aitoossa oli. Saman kohtalon koki Aitooseen luettava Halisevansuo (33), entinen Halisevanjärvi, Joutteselän lahti sekin aikoinaan. Sen järviluonne katosi lopullisesti vasta 1930-luvulla, kun maantien kivisiltaa kunnostettiin ja laskuojaa samalla syvennettiin. Nykyisin se näyttää olevan imeytysaltaana pelloilta ja maatiloilta valuville ravinteille. Halisevansuosta on löydetty fossiilisia vesipähkinän (Trapa natans) hedelmiä, jota kivikauden ihminen käytti ravinnokseen. Vielä 1950-luvulla suolla oli laajahko korteniitty (Equisetum fluviatile), mutta nykyisin sen avosuo-osa on pääasiassa osmankäämin (Typha latifolia) peittämä. Suon eteläpään luhtaniitty on kelvannut kurjelle pesintään vielä viimeaikoihin asti.

Kivi- ja rautakausilta peräisin olevat esinelöydot sijaitsevat ymmärrettävästi melkein yksinomaan 90 m:n käyrän eli silloisen rannan yläpuolelle (Miettinen & Miettinen 1983, Miettinen 1984, Keskitalo 1985, Söyrinki 1985).

Kukkolan Vähäjärvi on maineikas lintujärvi.

Pyhäjärvi ja Vähäjärvi

Kun liikumme Aitoon Häyläsuon ja Lemmittylänharjun tuntumassa, emme saa jättää mainitsematta paria pikku järveä harjun länsipuolella (kohde 35). Ensimmäinen näistä on pitäjänrajalla, vain hieman harjun korkeimman kohdan alapuolella, Pyhäjärvi (101 m:n korkeudessa), pieni lähdejärvi, jolla ei ole näkyvää laskupuroa, vaan arvellaan sen laskevan maanalaista purkautumistietä Kukkolan Vähäjärveen (85 m), joka sijaitsee lännempänä, 1 km:n päässä ja vain reilun metrin läheistä Pälkänevettä (84 m) ylempänä. Aitoon Hyläjärven ja -suon tapaan se on siis ollut Pälkäneveden lahti vielä melko myähään.

Kukkolan Vähäjärvi on maankuulu, arvokas lintujärvi, joka rankattiin 1980-luvulla kahdeksannelle tilalle koko Suomen lintujärvistä. Eipä ihme, että se on valittu Natura-järviin kuuluvaksi. Järven kapeikon kohdalla, lähellä maantietä, on P-paikka ja rannassa lintutorni, josta voi bongata mitä hienoimpia lajeja varsinkin keväällä muuttoaikana, mutta lajisto on edustava pitkin kesää. Vakituisiin pesijiin on kuulunut mm. joutsen ja kurki ja lukuisia sorsalintuja ja kahlaajia mm. luhtahuitti ja taivaanvuohi. Rantametsissä ja pajupensaikoissa pesii lukuisia pikkulintulajeja. Petolintujakin on järvellä nähty kaartelemassa. Lintuharrastajalle järvi on todellinen aarre. Järven länsipää on päässyt kasvamaan pahasti umpeen, mutta juuri sieltä on järven alkuperäinen laskuoja purkautunut Pälkäneveteen. Nykyinen laskuoja on kaivettu myöhemmin ja syvennetty ilmeisesti liikaa, joten kynnystä olisi nostettava ‘lankun verran’. Pirkanmaan ympäristökeskus on käynnistänyt Vähäjärven perusteellisen kunnostuksen, jota tulemme mielenkiinnolla seuraamaan.

Puutikkalan kylön raittia

Puutikkalan keskikylä

Puutikkala (kohde 34) sijaitsee pitäjän eteläosassa, missä Kukkia laskee Kukkianvirran kautta Vuollekeskiseen ja edelleen Puutikkalanvirran kautta Vihajärveen ja sieltä edelleeen Vihavuoden kosken (kohde 14) läpi 2,5 m alempana olevaan Sappeenjärveen, siis Hauhon reittiä alaspäin. Itse Puutikkalan kylä on runsaan kesäasutuksen suosima, idyllinen asuin- ja kesänviettopaikka. Maantie kulkee Saksalanlahtea ja kirkkovenetalasta (Ahti I-II) hipoen läpi kylän, korkean ja kivikkoisen Isomäen itäpuolitse ja edelleen keskikylän läpi pitkin matalaa Puutikkalanharjua aina Virransillalle asti, lähes koko matkan vanhojen maatalojen ja pikku töllien reunustamana. Vesistöjen rannat ovat puolestaan kesähuviloiden valtaamat.

Tässä yhteydessä haluan kuitenkin esitellä Puutikkalan keskikylää Luopioisten parhaana ns. “vanhan kulttuurin seuralaislajien” (Linkolan antama nimitys, 1917) esiintymispaikkana. Kulkemalla pitkin Puutikkalan raittia ja poikkeamalla myös pikkuteille ja maatalojen pihoille sekä tarkkailemalla navettojen seinustoja, aittojen ja riihien nurkkia jne, voi täältä löytää sangen mielenkiintoisia, vanhaa asutusta ilmentäviä kasvilajeja kuten litutillin (Descurainia sophia), rohtopernaruohon (Sisymbrium officinale), pikkutakiaisen (Arctium minus), koiruohon (Artemisia absinthium), keltamon (Chelidonium majus), kylämaltsan (Atriples patula) ym.

 Keskikylältä Virransillalle maantie kulkee pitkin matalaa harjua, jonka rinteillä kasvaa paikoin runsaastikin kulttuurin suosimaa keltamataraa (Galium verum), jota kansanomaisesti on kutsuttu ‘Neisyt Maarian sänkyoljiksi’. Se on kuivuessaan hyvätuoksuinen ja värjää kukkiessaan tien varret keltaisuksi. Harjukasveista mainittakoon täältä kanervisara (Carex ericetorum) ja ketokäenminttu (Satureja acinos).

Keltamo on asutukseen liittyvä rohdoskasvi.

Puutikkalan kylänäkymässä pistävät silmään lukuisat puumaiset pylväskatajat (Juniperus communis var. suecica), jotka ovat periaatteessa rauhoitettuja. Aapramintien varressa on laaja, suojeltu katajaketo, jossa pääpuuna on puumainen kataja. Kylän metsissä ja hakamailla silmä keksii yhä uudestaan rauduskoivun munnosta, visakoivua (Betula pendula var. carelica), joka on eittämättä koristeellinen ja muutenkin arvokas ja siksi suojelun arvoinen puu

Puumaisia katajia Aapramintienvarren katajakedolla.

Mistä Kukkia saa vetensä

Kukianvirrsta purkautuu keskiveden (KV) vallitessa 5,7 m3 /s, tästä on peräisin Haltianselästä 0,2 m3, Leppänästä ehkä saman verran, Pohjois-Kukkiasta 1,2 m3 ja Kuohijärvestä 4,1 m3 eli valtaosa (72%). Mistäpä on Kuohijärven (kohde 40) vesi peräisin? Aiheeseen voi perehtyä kiertoajelulla Ämmätsän kautta Kasiniemeen (kohde 36), josta Vehkajärven (110 m) vedet laskevat pienen putouksen kautta Vesijakoon (108 m mpy). Vehkajärveä ylempänä on vielä (kohde 37) Lummene (114 m mpy), joka on kuuluisa bifurkaatiostaan eli se laskee sekä Vehkajärveen että Päijänteeseen (78 m). Vesijaon järven (kohde 38) vedet laskevat myös kahteen suuntaan: sekä itään useiden pikkujärvien ja Arrakosken kautta Päijänteeseen, että toisaalla lounaaseen Palsan Myllypuron (kohde 37) ja Suomenjoen kautta Nerosjärveen (93 m) ja sieltä komean Porraskosken (kohde 39) kautta Kuohijärveen (87 m mpy, siis Kukkian tasossa). 

Vesijaon kohdalla on mahdollista säännöstellä Kuohijärveen ja Päijänteeseen menevien vesimassojen suhteita pienten laskujokien (purojen) kynnyksiä nostamalla tai laskemalla. Näin ilmeisesti on tehtykin, sillä niiden luusuat eivät vaikuta koskemattomilta. Veden laatu näillä Hauhon reitin latvavesillä on vähäravinteista ja siinä mielessä puhdasta. Pienimuotoista kalankasvatusta onkin harrastettu mm. Porraskoskella, jossa on ollut hanke myös jättikokoisen, Suomen suurimman kalankasvattamon perustamiseksi. Koska Kuohijärven ja Kukkian veden rehevöityminen olisi ollut ilmeistä, Suomen ympäristökeskus ei antanut hankkeelle rakennuslupaa.

Palsan mylly ja Vesijaonjärven laskujoki länteen.

Kirjallisuutta

Bäck, Ragnar, 1933: Pilularia globulifera L., ny för Finlands flora. -- Memoranda Soc. pro Fauna et Flora Fenn. 10: 13-14.

Kangas, Esko, 1983: Jylhäniemen haapalato oli hyönteisten aarreeitta. -- Kukkian Joulu 1983: 12-14.

Keskitalo, Oiva, 1985: Esihistoria.-- Teoksessa Hauhon, Luopioisten ja Tuuloksen historia, I: 77-224, Luonto ja sen kehitys, Kivikausi ja Rautakausi.-- Hämeenlinna.

Kuusinen, Erkki, 2001:Kukkianvirta eli Jurtti. -- Kukkian Lehti 2001: 34-36.

Leopold, C., 1880: Anteckningar öfver vegetationen i Luopiois, Kuhmalahti och Sahalahti kapeller I Södra Tavastland. -- Meddel. af Soc. pro Fauna et Flora Fenn. 5: 81-130.

Linkola, K., 1917: Vanhan kulttuurin seuralaiskasveja maamme ruderati- ja rikkaruohokasvistossa. -- Terra 29: 125-152.

Miettinen, Timo & Miettinen, Pekka, 1983: Kivikausi Luopioisissa I. -- Kukkian Joulu 1983: 16-21.

Miettinen, Timo, 1984: Rautakausi Luopioisissa. -- Kukkian Kesä 1984:  32-33.

Murto, Anu, 2002: Kukkian punapöksyt -- nuolihaukkaseurantaa vuosina 1995-2001. -- Kukkian Lehti 2002: 19-21.

Mäkirinta, Urho, 1963: Ormio - ainoa vesisaniaisemme. -- Suomen Luonto 22: 104-110. Helsinki.

Mäkirinta, Urho, 1868: Haintypenuntersuchungen im mittleren Sueüd-Häme. Südfinnland. -- Ann. Bot. Fennici 5: 34-64.

Mäkirinta, Urho, 1973: Vesiensuojelua Luopioisissa. -- Kotikunnan Joulu 1973:  40-44.

Mäkirinta, Urho, 1973: Kasvitieteilijän ja luonnonystävän Puutikkala. -- Teoksessa ‘Puutikkala - Viimeisen kirkkoveneen kylä’ ss. 76-83. Helsinki.

Mäkirinta, Urho, 1978: Die Pflanzensoziologische Gliederung der Wasservegetation im See Kukkia, Südfinnland. Acta Univ. Ouluensis  75: 1-157.

Mäkirinta, Urho, 1978: Kukkian koreus - järvisätkin. -- Kukkian  Kesä 1978: 17.

Mäkirinta, Urho, 1979: Kukkian kasvillisuuden muotokuva. -- Kukkian Kesä 1979: 32-33.

Mäkirinta, Urho, 1980: Kukkian tienoiden uhanalaiset kasvit. -- Kukkian Kesä 1980: 23-24.

Mkirinta, Urho, 1982: Kukkian syvänteet ja matalikot. -- Kukkian Kesä 1982: 18-20.

Mäkirinta, Urho, 1983: Kukkian maisema biologin silmin -- Kukkian Kesä 1983: 9-1.

Mäkirinta, Urho, 1984: Luonnonharrastajan retkikohteita Kukkian seudulla. -- Kukkian Kesä 1984:  4--8.

Mäkirinta, Urho, 1985: Kallioiden luonto Kukkian seudulla. -- Kukkian Kesä 1985: 8-11.

Mäkirinta, Urho, 1986: Mikä Kukkian uhkanan. -- Kukkian Kesä 1986: 26-28.

Mäkirinta, Urho, 1989: Kukkian rantojen puut ja pensaat. -- Kukkian kesä 1989: 16-19.

Mäkirinta, Urho, 1992: Kasvillisuustuntemusta paikallisoppaille. -- Kukkian Kesä 1992: 20-26.

Mäkirinta, Urho, 2000: Ormio kanavoinnin ja rehevöitymisen armoilla.-- Kukkian Lehti 2000: 24-27.

Mäkirinta, Urho, 2002: Veden korkeuden mittausta Kukkialla 90 vuotta. -- Kukkian Lehti 2002: 16-18.

Rautalahti, Ilkka, 2000: Hauhon reitin kalataloudellinen nykytila ja kehittämismahdollisuudet. -- Hämeen TE-keskus, Kalatalousyksikkö. Moniste 4: 1-68. Hämeenlinna.

Söyrinki, Niilo, 1985: Hauhon, Luopioisten ja Tiiloksen luonto ja sen kehitysvaiheet. - Hauhon, Luopioisten ja Tuuloksen ja historia, I: 7-75. Hämeenlinna 1985.

Tyrni, Arto, 2001: Hyönteismaailman tapahtumia. -- Kukkian Lehti 2001:26-27.

Valanto, Juhani, 1984: Höyrylaivoja Kukkialla. -- Kukkian Joulu 1984: 10-11.

Wuolijoki, Hella, 1947: Kummituksia ja kajavia. 
Muistelmia Eino Leinosta ja Gustaf Mattssoniista. 230 s. Helsinki.